Koulutusjärjestelmää ei ole varaa tuhota

Syksyllä julkaistussa osaamistutkimuksessa (PIAAC) 16-24 -vuotiaat menestyivät heikommin kuin 25-34 -vuotiaat. Lukutaidossa eroa oli 1,5 ja numerotaidoissa peräti 2,5 kouluvuoden oppimisen verran. Myös tuorein PISA-tutkimus osoittaa nuorten matematiikan osaamisen heikentymisen. Joka viidenneltä nuorelta aikuiselta puuttuu peruskoulun jälkeinen tutkinto, eikä tilanne ole muuttunut 30 vuoteen.

Heikommin peruskoulussa menestyneitä voidaan auttaa työuran alkuun ammatillisella koulutuksella, mutta siihen kohdistuvat isot leikkaukset. Tällä vaalikaudella ammatillisen koulutuksen rahoituksesta on häviämässä 15 prosenttia, jopa 300 miljoonaa euroa.

Opetusministeriö jatkaa ammatillisen koulutuksen järjestäjien lukumäärän vähentämistä. Yhdellä ammattioppilaitoksella voi olla useita toimipisteitä, joiden olemassaolo riippuu koulutuksen kysynnästä ja järjestäjän taloudellisista edellytyksistä. Säästöt ajavat monta pientä oppilaitosta ahdinkoon.

 Suomi on vaurastunut sijoittamalla ihmisiin

Oppilaitosverkon supistuminen hankaloittaa siirtymistä peruskoulusta jatko-opintoihin, mikä on ristiriidassa oppivelvollisuuden laajentamisen ja myös nuorisotakuun toteuttamisen kanssa. Iso osa Suomesta on vailla toimivaa joukkoliikennettä, eikä kaikilla alaikäisillä ole kypsyyttä aloittaa itsenäistä elämää toisella paikkakunnalla.

Ammattirakenteet muuttuvat, sillä teknologian kehitys vähentää suorittavaa työtä. Ihmiset ovat erilaisia eikä kaikista ole teoreettisiin opintoihin. Siksi ammatillista koulutusta tarvitaan, vaikka tulevaisuudessa häämöttäisi asiantuntijatehtävien lisääntyminen.

Maamme on vaurastunut sijoittamalla ihmisiin. Kun Suomi 1960-luvulla päätti sijoittaa korkeakoulutukseen ja peruskouluun, olimme köyhä maa. Myös 1990-luvun laman aikana Suomesta löytyi rohkeutta katsoa eteenpäin, kun ammattikorkeakoulujen rakentaminen alkoi. Nykyisten vaikeuksien keskellä pitäisi olla malttia kehittää koulutusta, ei romuttaa sitä.

Kirjoitus on julkaistu 3.3.2014 Talouselämässä.

Pitääkö oppilaitosten keskeyttää yhteistyö Venäjän kanssa?

Tänä viikonloppuna Venäjä on tosiasiallisesti miehittänyt Krimin niemimaan ja huomenna maanantaina 3. maaliskuuta EU:n ulkoministerit päättävät mahdollisista toimista Venäjää vastaan. Jos EU päättää pakotteista, pitääkö suomalaisten oppilaitosten keskeyttää yhteistyö venäläisten kanssa? 


Tämä kysymystä pohdin parhaillaankin, kun työlistallani on artikkeli suomalaisesta tutkintojärjestelmästä venäläiseen julkaisuun. Pitäisikö minun jättää se viimeistelemättä?
Kun työskentelin European Training Foundationin (ETF) palveluksessa kolme vuotta, tein yhteistyötä useiden epädemokraattisten maiden kanssa. Olin mm. ETF:n  yhteyshenkilö Venäjälle, missä on suuri kiinnostus suomalaista koulujärjestelmää kohtaan. 

EU ja sen jäsenmaat ovat vuosikausia tehneet yhteistyötä mm. Pohjois-Afrikan dikatatuurien kanssa. Egyptin Mubarak oli USA:n liittolainen, Gaddafi oli Berlusconin kaveri ja yksi Italian tarvitseman energian myyjistä. Tunisian Ben-Ali oli Ranskan suosiossa lähes maanpakoonsa saakka. Algerian itsevaltainen presidentti Bouteflika oli Ranskassa sairaalahoidossa, kun hän ilmoitti asettuvansa jälleen kerran ehdolle vaaleihin, joita oppositio tulee boikotoimaan. 

Kovinkaan usein diktatuuri tai puutteet demokratiassa eivät ole hidastaneet länsivaltojen yhteistyötä muiden maiden kanssa. Näin myös ETF osana EU:n koneistoa työskenteli hyvin useiden diktatuurien kanssa. Jatkoimme mm. yhteistyötä Valko-Venäjän kanssa senkin jälkeen kun Bryssel oli julistanut Lukashenkon ei-toivotuksi henkilöksi. Luonnollisesti virastomme toimi komissiolta saamalla mandaatilla jatkaessaan teknistä yhteistyötä. 

Koulutuksen kehittäminen on tapa yrittää parantaa tavallisten ihmisten asemaa. Maat voivat olla luonnonvaroiltaan rikkaita, mutta kansa on yleensä köyhää. Työttömyys tai vajaatyöllisyys ovat vitsauksia, jotka ruokkivat mm. terrorismia. Pitääkö kansaa rangaista, kun sen johtajat esimerkiksi Venäjän tapauksessa rikkovat kansainvälistä oikeutta? Toinen vaihtoehto on pitää ikkunoita auki diktatuurin ulkopuolelle, jotta ihmisillä olisi tietoa vaihtoehdoista ja toivoa. 
Työryhmän esitysten pohjalta valmisteltiin lakiesitys, joka on kahteen otteeseen rauennut eduskunnassa. Artikkelini kannalta asia on hankala, koska en voi esittää hyvää suomalaista mallia, josta Venäjä voisi ottaa opiksi. Ehkä muuttuneessa tilanteessa voisinkin esittää Suomen hajanaista mallia hyvänä ja siten pyrkiä hidastamaan venäläisten uudistumispyrkimyksiä.

Valko-Venäjälle vein sanomaa opetushallinnon ja työmarkkinajärjestöjen yhteistyön merkityksestä. Tunsin itseni hölmöksi, kun puhuin läntisten arvojen mukaisesti maassa, jossa ei ole järjestäytymisoikeutta kansalaisilla. Samaa virttä lauloin myös Kazakhstanissa, jossa demokratia on kovin erilainen kuin meillä. Olin jopa vuoden projektipäällikkönä hankkeessa, jossa yritimme edistää työmarkkinajärjestöjen ja koulutusviranomaisten yhteistyötä arabimaissa ja Israelissa. 

Minua on pyydetty kirjoittamaan artikkeli venäläiseen aikausikirjaan suomalaisista tutkintojärjestelmistä. Kirjoitus monimutkaisesta asiasta on vielä kesken, sillä Suomessa on erillisiä tutkintojärjestelmiä koulutusjärjestelmän eri osia varten. 


Opetusministeriön johdolla saatiin jo vuonna 2009 valmiiksi ehdotus kansalliseksi tutkintojen viitekehykseksi. Olin mukana ministeriön työryhmässä aivan kuten olin ollut vuosina 2004-2006 mukana EU:n komission ryhmässä joka loi idean eurooppalaisesta tutkintojen viitekehyksestä.

Ministeriön työryhmän esitysten pohjalta valmisteltu lakiesitys on kahteen otteeseen rauennut eduskunnassa. Artikkelini kannalta asia on hankala, koska en voi esittää hyvää suomalaista mallia, josta Venäjä voisi ottaa opiksi. Ehkä muuttuneessa tilanteessa voisinkin esittää Suomen hajanaista mallia hyvänä esimerkkinä ja siten pyrkiä hidastamaan venäläisten uudistusmispyrkimyksiä. Olisiko se oikein?

Opintovierailulla koulutuskeskuksessa Bakussa Azerbaidzanissa maalikuussa 2012.

Onko tutkinnon suorittaminen tärkeämpi tavoite ammattikorkeakoulussa kuin yliopistossa?

Opiskelijan tehtävä on opiskella, valmistua ja siirtyä oppilaitoksesta työelämään. Tämä peruslogiikka pätee niin ammattiopistossa, ammattikorkeakoulussa kuin yliopistossa. Se koskee myös heitä, jotka yliopisto kouluttaa omiksi tutkijoikseen. Harvoja ihmelapsia lukuun ottamatta ennen tohtoriopintoja on valmistuttava maisteriksi, joka on yliopiston perustutkinto.

Opetusministeriö ehdottaa yliopistoille rahoitusmallia, joka mittaa koulutuksen (41 %), tutkimuksen (34 %) sekä koulutus- ja tiedepolitiikan tavoitteiden (25 %) toteutumista. Suoritettujen ylempien korkeakoulututkintojen (perustutkinto) osuus koko rahoituksesta on 16 prosenttia tai 37 prosenttia koulutustehtävän rahoitusosuudesta. Valmistumisen jälkeisen työllistymisen painoarvo on yksi prosentti.

Millekään muulle koulutusmuodolle Suomessa ei hyväksyttäisi rahoitusmallia, jossa tutkinnon suorittaneena työelämään siirtymisen osuus rahoituksesta on näin alhainen.

Ammattikorkeakoulut saavat rahoituksestaan 77 prosenttia tuloksellisen toiminnan johdosta. Onko tutkinnon suorittaminen tärkeämpi tavoite ammattikorkeakoulussa kuin yliopistossa? Ammatilliseen koulutukseen, joka kouluttaa osin alaikäisiä lapsia, tulevaan rahoitusmalliin kaavaillaan ainakin 50 prosentin painoa-arvo opintosuorituksille, valmistumiselle ja työelämään siirtymiselle.

Koulutuksen läpäisyn parantaminen ja siten nopeampi siirtymistä tutkinnon suorittaneena työelämään on jo tärkeä koulutuspoliittinen tavoite, joka liittyy tiiviisti myös pyrkimyksiin työurien pidentämisestä. 

Suomen talouden kannalta on olennaista, että opinnoista valmistuneiden palkkataso on yleensä parempi kuin opiskelijana työskentelevien. Tämä tarkoittaa, että he myös maksavat enemmän veroja ja siten osallistuvat enemmän mm. koulutuksen rahoittamiseen.

Jo tehdyt ja meneillään olevat koulutuksen rahoitusuudistukset tukevat hyvin konkreettisesti tätä tavoitetta, koska ne edellyttävät korkeakouluilta ja ammatillisilta oppilaitoksilta uudenlaista otetta opintojen järjestämiseen ja opiskelijoista huolehtimiseen.

Opintojen eteneminen ja päättäminen tutkinnon suorittamiseen ovat myös opiskelijan etu. Opintojen viivästymisen tai keskeytymisen kielteiset vaikutukset yksilölle on havaittu lukuisissa tutkimuksissa. Valmistumisella on siis väliä.

Tutkintojen suorittaminen ja opintopisteiden kertyminen ovat konkreettisia mittatikkuja, joita käytetään ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen rahoituksen määräytymisessä. Ne ovat kuitenkin määrällisiä mittareita eivätkä hälvennä koulutuksen tehostamispyrkimyksiin liittyviä epäilyjä koulutuksen tason laskusta.

Tämän vuoksi korkeakoulujen rahoitusjärjestelmiin otetaan mukaan opiskelijapalautteen kerääminen. Se korostaa opetuksen ja opiskelijoiden ohjauksen merkitystä yliopistossa. Yhdessä tavoiteaikaisen opiskelemisen mittaamisen (55 opintopisteen suorittaminen vuodessa) kanssa se ohjaa yliopistoja poistamaan joutuisan opiskelun esteitä.

Myös työelämästä kerättävä palaute valmistuneiden osaamisesta antaisi arvokasta laadullista tietoa yliopiston toiminnasta. Ammatillisessa koulutuksessa työelämäpalautetta valmistuneiden osaamisesta pidetään itsestään selvänä, sitä pitäisi kerätä myös asiantuntija-ammatteihin valmistuvista.

2050-luvun osaajat menevät tänä vuonna kouluun

Kukaan ei osaa ennakoida minkälaista osaamista tarvitaan 2050-luvulla, jolloin nyt koulunsa aloittavat ovat toivottavasti vielä työelämässä mukana. Mitä taitoja heille pitäisi opettaa muodollisen koulutuksen aikana? Iso osa tiedosta, joita he tulevat oppimaan, vanhenee ja menettää merkityksensä.

Jatkossakin koulutuksen suurena tehtävänä on saada lapset, nuoret ja aikuiset oppimaan kuinka rakentaa omaa elämän uransa. Tämä edellyttää yksilöltä niin asenteita, taitoja ja tietoja, jotka kehittyvät oppimisen myötä. 

On selvää, että ammattitaitovaatimukset muuttuvat teknologioiden vaihtuessa. Myös käsitys yleissivistyksestä – ymmärrys ihmisen, kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksestä – muuttuu samaa tahtia kuin eletty ja koettu maailma ympärillämme.

Arvioita työssä tarvittavista taidoista joudutaan tekemään jatkuvasti uudelleen. Näiden tulee heijastua koulutuksen sisältöihin ja myös rakenteisiin.Nykyisten pitkäkestoisten, kiinteiden ja erikoistuvien tutkintojen sijasta meille tulee toisistaan poikkeavia moduuleja, joista yksilö voi rakentaa osaamistaan ja uraansa. Näin on ennustanut ammattikasvatuksen emeritusprofessori Pekka Ruohotie.

Aalto-yliopisto kehittää neljää kandidaatinohjelmaa tekniikan aloille. Miksi oma opinahjoni Turun yliopisto ei kehittäisi yhtä laaja-alaista kandidaatin ohjelmaa, josta voisi maisteriopinnoissa syventyä historian, kulttuurin tai yhteiskunnan tutkimukseen? Tämä korostaisi taitojen merkitystä tietojen rinnalla yliopisto-opinnoissa ja voisi helpottaa monen tietä työelämään. 

Kyky asettua muuttuviin tilanteisiin voi olla tulevaisuuden menestyjien kovinta osaamista. Samalla taito toimia verkostoissa johtaa tiedon yhteisölliseen rakentamiseen ja soveltamiseen. Yhdessä tekeminen on yksilönä suoriutumisen ohessa yhä tärkeämpää. 

Merkittävä osa kouluttautumista on oppiminen verkostoitumaan, mikä edellyttää sosiaalisia taitoja. Toimivat verkostot perustuvat myös luottamukseen, mikä syntyy kanssakäymisestä ja kokemuksesta. Tämä korostaa paikallisuutta ja oppilaitoksen roolia. 

Korkeakoulun tai ammattiopiston ympärillä on yritysten - niiden osaamisen ja osaamistarpeiden -verkosto. Samalla tavalla opiskeluvuosina itse kukin rakentaa omia verkostojaan, joiden arvo voi tulla esiin vasta vuosien päästä työelmässä. Kumpaakaan näistä ei voi tuoda ulkomailta Suomeen, vaikka tänne voikin tervetulleeksi lahjakkaita opiskelijoita.

Vähemmällä on tehtävä enemmän

Esitys historian opetuksen valinnaisuudesta lukiossa sai suomalaiset pillastumaan. Yleissivistys ja ihmiskunnan tulevaisuus vaativat menneisyyden tuntemista, eikä toiseen maailmansotaan tai punaiseen diktatuuriin johtaneita asioita saa unohtaa. Hyvä näin, mutta yleissivistys yhä teknologisoituvammassa maailmassa kattaa myös luonnontieteiden ymmärtämisen. Miten muuten nuori ylioppilas voi arvioida esimerkiksi ilmastonmuutoksesta käytävää keskustelua.

Samanaikaisesti ammatillisen koulutuksen ympärillä käytävä kansalaiskeskustelu on olematonta, vaikka peruskoulun jälkeen nuoret jakautuvat lähes tasan ammatilliseen ja lukiokoulutukseen. Kun mukaan lasketaan aikuisille suunnattu lisäkoulutus, on ammatillisen koulutuksen opiskelijamäärä noin 240 000. Tämä on enemmän kuin missään muussa tutkintoon valmistavassa koulutusmuodossa.

Pitääkö ammatillisen koulutuksen olla lähipalvelu? Miten paljon ammattiin opiskelevat voivat suorittaa käytännön opintoja työpaikalla? Kuka ohjaa opiskelijoita – opettaja vai ammattihenkilö - työssä oppimisen aikana?

Tällaisia kysymyksiä päättäjät ratkovat eri puolella Suomea, kun ammatillisen rahoituksesta leikataan ainakin 15 prosenttia. Samanaikaisesti opetusministeriössä valmistellaan rahoituksen määräytymisperusteiden uudistamista. Jatkossa ammattiopiston rahoitukseen vaikuttaa nykyistä enemmän opiskelijoiden opintojen eteneminen ja työelämään siirtyminen. Yhteisvaikutuksena moni pienehkö oppilaitos tulee havaitsemaan taloudellisten toimintaedellytystensä murenevan.

Oppilaitosten sijainnilla ja lukumäärällä on merkitystä nuorten valitessa jatko-opintopaikkaansa. Kaikkialla maassa ei ole toimivaa joukkoliikennettä eivätkä 16-17-vuotiaat ole aina kypsiä muuttamaan toisella paikkakunnalle, vaikka tiedossa olisikin paikka ammattiopiston asuntolassa.

Suomalainen koulujärjestelmä on hankalan tilanteen edessä. Vähemmällä pitää tehdä enemmän, kun oppivelvollisuus laajenee. Ammattiin valmistavan koulutuksen pitäisi jatkossa vastata entistä paremmin yksilöiden erilaisiin tarpeisiin. Kyse uudesta oppimisen kulttuurista, joka perustuu vuorovaikutukseen, yksilöiden valintoihin, koulun ulkopuolella opitun tunnustamiseen sekä oppimiseen erilaisissa ympäristöissä. 

Koulutukseen kohdistuvat säästöt ovat tosiasia, mutta niiden vaikutuksia minimoida. Tämä ei onnistu ilman riittävää opetusta ja siihen liittyvää opinto-ohjausta.

Toivottavasti maaliskuun kehysriihessä hallitus ei lupaa lisää sopeutuksia tälle rintamalle.

Kirjoitus on julkaistu STTK-lehden numerossa 1/2014.

Liikaa liian pieniä korkeakouluja

Suomessa on korkeakoulu jokaista 145 000 asukasta kohden. Näistä yliopistoja on 14 ja ammattikorkeakouluja vielä toistaiseksi 24. Jälkimmäisten joukossa tulee tapahtumaan piakkoin yksi fuusio, mutta kokonaiskuva ei oikeastaan muutu, kun korkeakouluja jää 37. Moni korkeakouluista toimii usealla paikkakunnalla pienissä toimipisteissä, joissa ei aina kyetä tarjoamaan laaja-alaisia opiskelumahdollisuuksia tai tutkimus- ja kehityspalveluita.


Koulutuksen supistuva rahoitus hajoaa epätarkoituksenmukaisesti liian pieniin yksiköihin.
Suuresta lukumäärästä johtuen joukkoon ei mahdu kuin yksi kansainvälisesti arvostettu korkeakoulu, Helsingin yliopisto. Toki muistakin löytyy hyviä yksiköitä ja yksilöitä, mutta kokonaisuutena ne eivät yllä huipputasolle. Tämän osoittaa muiden suomalaisten yliopiston alhainen sijoittuminen ranking-listoilla.


Onko järkeä, että reilun 70 000 asukkaan Lappeenrannassa on erillinen yliopisto ja ammattikorkeakoulu samalla kampuksella? Teknillinen yliopisto 5000 opiskelijalla ja ammattikorkeakoulu reilulla 3000 opiskelijalla ovat kumpikin omassa joukossaan pieniä. Vastaava tilanne löytyy myös Vaasasta, jossa on yliopisto sekä ruotsin ja suomenkieliset ammattikorkeakoulut. Lisäksi kaupungissa toimivat ainakin Helsingin yliopisto ja Svenska handelshögskolan. Lapin läänissä, 184 000 asukasta, on kaksi rinnakkaista korkeakoulua.


Suomessa on myös kuusi yliopistokeskusta, joissa Kajaania lukuun ottamatta on useamman yliopiston toimintoja. Kaikilla näillä paikkakunnilla toimii myös ammattikorkeakoulu. Ehkä tässäkin olisi järkiperäistämistä.


Kun koulutuksesta valitettavasti leikataan, on toiminta järjestettävä kestävällä tavalla. Jako yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin erillisinä organisaatioina ei mielestäni ole enää perusteltua, koska se estää parhaan mahdollisen julkisten varojen käytön kansalaisten parhaaksi. Myös väestökehitys ja maan sisäinen muuttoliike puoltavat uusia organisaatioratkaisuja, joiden sisällä voidaan tarjota erilaisiin tutkintoihin johtavia ohjelmia.


Maailman talous on siirtymässä digitalisaation aikaan. Tämä mullistaa palveluiden ja tavaroiden tuotannon myös Suomessa – halusimme tai emme. Materiaalin tuotanto tulee korvautumaan aineettoman lisäarvon luomisella. Uuden kasvun luomisessa tarvitaan korkeakoulujen, yritysten ja muiden työorganisaatioiden yhteistyötä. Muutos avaa suomalaisille bisnesmahdollisuuksia, jos meillä on osaamista niihin tarttumiseen.


Menneisyyteen tuijottamisen sijasta on katsottava tulevaan. Korkeakoulujen tehtävien ja myös organisaatioiden on perustuttava siihen, mitä yhteiskunta rahoittajana niiltä haluaa. Jo nykyisin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tehtävät ovat samantapaiset. Niiden on tarjottava korkeatasoista koulutusta ja tehtävä joko tieteellistä tutkimusta tai työ- ja elinkeinoelämää palvelevaa tutkimus- ja kehittämistyötä.


Suomalaiset korkeakoulut ovat riippuvaisia julkisesta rahoituksesta, koska ne voivat hyvin rajallisesti myydä tuotteitaan maan rajojen ulkopuolelle. Koulutusviennistä on puhuttu paljon, mutta poliittisten päätösten vuoksi korkeakoulut eivät voi viedä sitä missä ne ovat parhaita: tutkintoon johtavaa koulutusta.


Kirjoitus on julkaistu alun perin STTK:n blogissa.

Työ tehdään siellä, missä syntyy eniten arvoa osamisesta.

Suomalainen koulutuspolitiikka on tienhaarassa. Takana on puolen vuosisadan mittainen laajeneminen, joka nyt taittuu säästöihin ja rakennepolitiikkaan. Nykyinen koulutusjärjestelmä ei suinkaan ole kehittynyt johdonmukaisten päätösten mukaisesti, joten sellaisenaan sitä ei ole tarvetta museoida.

Vielä viime vuosikymmenellä Suomessa oli vakaa usko, että kaikki peruskoulun päättävät saadaan jatko-opintoihin, kunhan vain lisätään paikkoja ammatilliseen koulutukseen. Toisin kävi. Lisäpaikat menivät yhden tutkinnon jo suorittaneille tai opiskelupaikkaa vaihtaville ja opintojen ulkopuolelle jäi yhtä moni kuin aiemmin. Ilmiö on tuttu myös korkeakoulutuksesta jo vuosikymmenten ajalta. Ei kuulosta kovin järkevältä julkisten varojen käytöltä.

Koulutuksen on valmistettava ihmisiä kohtaamaan tulevaisuuden tarpeita. Tämän vuoksi taaksepäin historiaan tai sisään koulutusjärjestelmään katsominen ovat vääriä valintoja. Koulutuspolitiikassa pitää katsoa sitä, mitä yhteiskunta tavoittelee.  Sivistys ja osaaminen ovat itsearvoja, mutta niiden luomisen on yhä oltava tärkeä osa yhteiskuntapolitiikkaa.

Viime vuosikymmenellä ihmettelimme globalisaatiota, joka vei työpaikkojamme ja teollisuuslaitoksiamme ympäri maailmaa. Vastaavasti moni suomalainen yritys menestyi hyvin laajenevilla markkinoilla. Nyt alamme havahtua digitalisaatioon, joka merkitsee uutta työnjakoa ihmisen ja koneen välillä. Kyse on enemmästä kuin robotista automatisoidussa tuotantolaitoksessa tai itsepalvelusta.

Yhä useampi yritys ei enää tuota tavaraa tai ainetta ja nämä yritykset voivat olla arvokkaampia kuin raskastaseiset tavaranvalmistajat tehtaineen. Teollisen tuotteen lisäarvo on yhä useammin ohjelmistoissa tai käytettävyydessä kuin itse koneessa tai laitteessa. Kohta 18-vuotias verkkopankki jää suosiossa uuden mobiilipankin jalkoihin jo vuoden kuluessa. Käteinen on jo vaihtunut kortteihin, jotka korvautuvat uusilla maksuvälineillä, joita tavallinen kuluttaja ei osaa vielä kuvitella.

Tulevaisuuden työ tehdään siellä, missä syntyy eniten arvoa . Työn tulevaisuus Suomessa riippuukin siitä osaavatko työorganisaatiot keskittyä siihen lisäarvoon, josta asiakas on valmis maksamaan. Hyvää hintaa saa vain kovan osaamisen tuotteistamisesta.

Teknologia, automaatio, globalisaatio, ilmastonmuutos ovat otsikoissa useimmin näkyviä muutoksen ajureita. Ne avaavat mahdollisuuksia niille, joilla on kykyä luoda uutta. Menestyjät voivat olla kansantalouksia, yrityksiä, oppilaitoksia tai yksilöitä.

Suomalaisten mahdollisuus lienee teknologian soveltamisessa, ei uuden kehittämisessä. Tämä avaa mahdollisuuksia maan kaikille korkeakouluille osallistua innovaatiotoimintaan yhdessä yritysten kanssa. Luonnollisesti suomalaisille yrityksille avautuu uusia bisnesmahdollisuuksia kaikkialla maailmassa, jos niihin osataan tarttua.

Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu ajatus maailman osaavimmasta kansasta, mutta siitä huolimatta koulutus on valittu yhdeksi suurten leikkausten kohteista. Tämä on lyhytnäköistä, sillä OECD:n mukaan koulutustasolla on yhteys taloudelliseen menestykseen.

Vuoden 2013 PIAAC tutkimus kertoo, että kansantuote henkeä korreloi työikäisten luku- ja numerotaitoihin. Epätasa-arvoiset oppimistulokset maassa ovat yhteydessä suurempiin tuloeroihin maan sisällä. Osaamisella on siis väliä ja sitä ei synny ilman koulutusta.